Lähes digivapaalla vyöhykkeellä

Yli satavuotias torppa keskellä ei mitään. Minun ikioma paratiisini. Ei sähköä (edes aurinkopaneeleista), ei juoksevaa vettä. Juttukaverina paristoilla toimiva radio ja pihan linnut. Kymmenisen vuotta sitten kännykkään sai kenttää tietyn kiven päällä tiettyyn suuntaan seisten. Pikkuveljen kanssa olimme sitä mieltä, että kun kännykkä toimii tuvassa, on aika myydä koko paikka.

Ja sitten eräänä kesänä tuvassa soi puhelin. Täydet tolpat! Olin yhteydessä ulkomaailmaan, eikä kavereiden tarvinnut kuunnella ”puhelimeen ei juuri nyt saada yhteyttä”, kun halusivat kysellä, milloin olisin takaisin kaupunkielämässä. Tekstarit ja puhelut suihkivat bittiavaruudessa.

Viisi vuotta sitten olin mökillä jo iPadin kanssa. Oli ruhtinaallista päivittää Facebookia, lukea uutisia netistä ja muuten vain huvitella digiavaruudessa. Mutta sitten tuli pulma: missä ladata laite? Markkinat olivat joko jäljessä kehityksestä tai sitten minä itse. Ei ollut matkalaturia, ja se reppana aurinkokennolaturi mökin ikkunalaudalla ei jaksanut pädiä ruokkia.

Tänä kesänä minulla oli mahdollisuus viettää oikein pitkä pätkä siellä keskellä ei mitään. Turvana älypuhelin, mobiilidata ja matkalaturi. No, 4G oli kai tuonut tullessaan sellaisen ilmiön, että yhteystolppia piti jälleen käydä hakemassa tuvan ulkopuolelta, portaiden oikealta laidalta. Nopeimmillaan Hesarin näköislehti latautui 276 kt/s, 2Mbit/s mobiiliyhteyteni oli siis enemmän kuin riittävä tarpeisiin.

Matkalaturin 7800 mAh riitti juuri kolmeen latauskertaan. Niinpä pyöräilin 30 km lenkin saadakseni paikalliselta matkailukeskukselta lisävirtaa. Pikkuveli kehotti ottamaan kännykästä mobiiliyhteyden, WiFin ja paikannuksen pois päältä ja sammuttamaan puhelimen yöksi, niin virta riittäisi pidempään.

Kovin paikka taisi olla kummipojalla, kun neljän päivän visiitillä pääsi vasta viimeisenä iltana pelaamaan. Oli aika huvittava seurata, miten poika pyyhkäisi yhtäkkiä pihalle ”poimimaan” nettiyhteyden. Ja harmitteli kovasti, kun ei ollut omassa puhelimessa lurea, jotta olisi voinut houkutella Pókemoneja mökkini pihalle. Póke-tarha paratiisini pihassa?!?!

Kaksi viikkoa elämää digivapaalla vyöhykkeellä tai ainakin sen laitamilla opetti paljon. Kyllä, asioita on helppo hoitaa sähköisesti. Mutta jos sähköä ei ole noin vain saatavilla, digielämä aiheuttaa melkoista päänvaivaa. On helpompi tyydyttää uutisnälkä kuuntelemalla Ylen valtakunnalliset, paikalliset ja selkouutiset paristoradiosta ja nauttia yleisönosastokirjoitusten sijaan Kansanradion annista. Kukka-, perhos- ja kanttarellipäivitykset korvaa aito luonto heti siinä oven edessä. Naapurin kanssa voi jutella ihan livenä.

Työni on julkisten palvelujen digitalisoinnin ytimessä, ja uskon edelleen vakaasti siihen, että olemme tekemässä hyvää hiljaista vallankumousta, joka ei jätä ketään heitteille. Oli silti erittäin opettavainen ja mahtava elämys kokeilla toisenlaista elämää lähes digiyhteiskunnan ulkopuolella.

Erja Lohikoski

Kirjoittaja työskentelee valtiovarainministeriön JulkICT-osastolla Kansallisen palveluarkkitehtuurin ohjelmakoordinaattorina http://vm.fi/palveluarkkitehtuuri
@ErjaLohikoski
LinkedIn https://fi.linkedin.com/in/erja-lohikoski-63a52141
@vm_kapa

Sinua saattaa kiinnostaa myös Digitaalisen viestinnän koulutusohjelma.

Like and share with your friends:Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterShare on LinkedInPin on PinterestEmail this to someone