Sehän on itsestäänselvyys!

Puhelin soi. Vedän syvää henkeä ja vastaan. Toimittaja soittaa, on tapahtunut onnettomuus. Moottori on syttynyt tuleen aamuruuhkan täyttämässä bussissa. HUH!

Mistä on kyse? Tiedottajan koulutusohjelmassa järjestetystä kriisiviestintäsimulaatiosta. Yleensä olen valmennuspäivissä takapiruna, mutta nyt valmentaja vetää minut mukaan ryhmäharjoitukseen. Kriisiviestinnän teoria on minulle tuttua, harjoittelun suhteen kerta on minulle ensimmäinen. Jännittävää!

Minulle on kerrottu, että olen bussiyhtiön toimitusjohtaja ja olen saanut puhelimen käteeni. Siinä kaikki. Ja nyt toimittaja tivaa minulta onnettomuudesta. Toimittajasta selvittyäni puhelin soi välittömästi uudelleen. Bussikuski. Ja uudelleen. Lankoja pitkin tuleva omainen. Ja uudelleen. Palomestari.

Tilanne on samaan aikaan todentuntuinen ja absurdi. Tunnen, että minua viedään kuin pässiä narussa. Koko ajan mietin mitä tekisin, jos kyseessä olisi todellinen tilanne. Olisiko minulla tarvittavat puhelinnumerot? Tietäisinkö mihin pitää ottaa yhteyttä? Pysyäkö toimistolla vai lähteäkö onnettomuuspaikalle? Ja – miten ihmeessä pystyisin itse soittamaan kenellekään, kun puhelin soi koko ajan?!?

Kokoonnumme lehdistötilaisuuteen. Toimittajat kyselevät, esittävät väitteitä. Osaan kysymyksiin voi vastata, osaan ei voi ottaa kantaa. Suositeltava vastaus ei ole ”en voi ottaa kantaa”, vaan asiaa täytyy kommentoida muulla tavoin. Huomaan roolini jo parissa kymmenessä minuutissa juurtuneen. Tunnen oloni usvaiseksi, vaikka yritän vaikuttaa fiksulta ja filmaattiselta.

On palautteen aika. Selvisimme valmentajan mielestä varsin hyvin. Muutamia asioita emme voineet tietää, koska emme oikeasti ole alalla (lääkinnälliset tai teknisen tutkinnan yksityiskohdat ja kestot). Sitten seuraa minua järkyttävä palaute: ”Miksi toimitusjohtaja ei laisinkaan pahoitellut onnettomuutta?” ”Sehän on itsestäänselvyys, että olen järkyttynyt ja pahoillani!”, parahdan. Sen sijaan olen löpissyt jotain vakuutusten kattavuudesta. Tarkoittaen sillä henkilö- enkä bussivahinkoja. Mutta sitäkään en ollut tullut sanoneeksi riittävän selkeästi. Huokaus.

Toden totta, harjoitus tekee mestarin ja virheistä oppii eniten. Minä opin kertaheitolla, että kriisiviestintätilanteessa ei ole olemassa itsestäänselviä asioita. Omat ajatukset, tiedot ja tunteet eivät välity, jos niitä ei pue selkeiksi sanoiksi. Epätäsmälliset ilmaukset tulkitaan miten parhaaksi nähdään. Suuri yleisö haluaa löytää ”syyllisen”, ja myötätunnon puute (tai tilanne, joka näyttää siltä), ei ole omiaan luomaan hyvää karmaa. Pahimmillaan homma paisuu kuin pullataikina. Erityisesti, jos kyse onkin abstraktimmasta asiasta, eli mainekriisistä.

Summa summarum: mitä muuta opin? Opin, että harjoituksessa teoria muuttuu käytännöksi ja paljastaa sudenkuopat, joita ei olisi tullut ajatelleeksi. Opin, että kriisitilanteessa ei juurikaan ehdi ajattelemaan, vaan täytyy toimia. Opin, että hyvin valmisteltu on puoliksi tehty.

Lopuksi teemme gallupin. Osallistujien kahdeksasta organisaatiosta vain kahdessa kriisitilanteita on harjoiteltu. Tämä, jos jokin, on viheltelyä hautausmaan reunalla.

Pssst! Mikä on sinun organisaatiosi kriisiviestintävalmius? Jos tuntuu siltä, että pieni harjoittelu olisi paikallaan, kannattaa olla minuun reippaasti yhteydessä niin voimme yhdessä miettiä teille paras treenimuoto. Jos sen sijaan kaipaat muuta piristystä viestintärutiineihin, kannattaa kurkata avoimet viestintäkoulutuksemme.

Laura Sarparanta
Asiakkuuspäällikkö
Infor | MIF

Like and share with your friends:Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterShare on LinkedInPin on PinterestEmail this to someone