Armollisuus on kaunis sana – ajatuksia palautumisesta ja paluusta kesän kynnyksellä

Elän jatkuvan mittaamisen ja kontrollin maailmassa. Töissä on luonnollista, että toiminnalle asetetaan selkeitä tavoitteita ja ollaan jatkuvasti tietoisia tilanteesta ja asioiden etenemisestä. Tunnustan mittavani elämääni muutenkin. Kannan älysormusta ja älykelloa, joiden kautta seuraan liikuntaani, syömistäni ja untani. Olen laitteiden kannustamana myös määritellyt tavoitteita oman hyvinvointini osalta. Koen, että tavoitteet ja niihin liittyvä reaaliaikainen data antavat enimmäkseen mukavan kontrollin tunteen elämääni.

Hyvä ystäväni, joka siis omistaa samanlaiset laitteet, rikkoi vahingossa kontrollikuplani. Hän yllätti minut mielipiteellään: ”En halua enää katsoa älykelloani, koska sen jatkuva tsemppaus on alkanut ahdistaa minua. Seuraan mieluummin sormustani, koska se on niin paljon armollisempi.”

Sana ’armollinen’ sai minut pysähtymään. Tunnistan oman psykologisen riippuvuuteni dataan ja tavoitteisiin. Tunnustan samalla (turhan) turhautumiseni, kun en pysty nukkumaan, liikkumaan, syömään ja palautumaan asettamieni tavoitteiden mukaisesti. Huomaan myös vertaavaani älylaitteideni eroavaisuuksia näiden tavoitteiden todentamisessa. Kyllä toimintani pitäisi olla kiitettävää softasta riippumatta. Tilanne töissä on ihan samanlainen. Tietysti kaikki tavoitteet eivät ole itse määrittelemiäni, mutta kyllä yksittäisen työpäivän tavoitteet ja agenda ovat tyypillisesti ihan omasta takaa. Itse aiheutettua on myös turhauma ja riittämättömyyden tunne, kun intensiivisen työpäivän saldo tavoitteiden osalta on usein pettymys. Aika armotonta menoa!

Meillä on työelämässä myös taitekohta edessä. Olemme tilanteessa, jossa elokuun loppuun mennessä iso osa aktiivisesti työelämässä olevista on saanut rokotesuojan koronavirusta vastaan. Useimmissa organisaatioissa mietitään entry-malleja, strategiaa työn tekemisen mallista. Kun vaihtoehtoja on taas enemmän. Mitä valitsemme ja ohjeistamme? Mikä olisi toiminnan tavoitteiden osalta paras vaihtoehto? Mitä dataa meillä on mahdollisista vaikutuksista asiakastyöhön, työmotivaatioon, työnantajamielikuvaan ym.? Mitä tehdä, mitä päättää?

Sitten on tietysti myös oma loma. Se on tärkeä. Palautua pitäisi. Matkustaminen (ainakin kotimaassa) olisi kiva juttu. Liikuntaa ja kulttuuria täytyy aikatauluttaa. Ja niin, se sovittu remontti pitää valvoa. Neljässä viikossa ehtii hyvin. Miksi kello varoittaa nyt korkeasta lepopulssista?

No niin, synteesin aika. Pitäisi pystyä esittämään jotain viisasta, syvällistä ja näkemyksellistä sanottavaa. Eihän haasteita voi vain listata? Mieleen tulee vain sana armollisuus. Se on kaunis sana. Vielä upeampi se olisi toiminnassa. Voisiko sen harjoittamisen aloittaa itsestä? Avaisiko se jotain? Uskaltaisinko vaikka antaa luvan itselleni vain möllötellä tavoitteetta ja seurannatta muutaman päivän? Pelottavan kiehtova ajatus. Täytyykin tarkistaa kellosta, mitä kroppa tästä sanoo.

Ihanan armollista kesää sinulle toivottaen

Tauno Taajamaa