”Tarvitsemme lisää huonoa suomen kieltä”, täräytti luennoitsija. Tarvitsemmeko?

Osallistuin tänä keväänä viestinnän asiantuntijan koulutusohjelmaan, jossa vaihtuvat luennoitsijat pitivät inspiroivia koulutuksia viestinnän osa-alueista. Nyökyttelin ja tein muistiinpanoja kynä sauhuten, kunnes organisaatioviestinnän guru, FT Outi Ihanainen-Rokio lausui jotain, jota minun piti nieleskellä pitemmän aikaa: me suomalaiset tarvitsemme kuulemma lisää huonoa suomen kieltä.

Kun on omistanut valtaosan työuraansa hyvän suomen kielen edistämiseen, kuulosti ehdotus hullulta. Kielenhuoltajana, viestijänä ja suomen kielen opettajana en kaipaa lisää huonoa suomen kieltä – päinvastoin! Virastossa minua ympäröi vaikea ja joskus jopa tyly viranomaiskieli, jota suomen kielen ammattilaiset ovat vuosikymmeniä ohjanneet paremmaksi, mutta joka edelleen on monelle lukijalle mahdotonta. Äidinkielenopettajakollegat tuskailevat lasten ja nuorten heikkenevää luku- ja kirjoitustaitoa, ja englanti valtaa nuorison puheen lisäksi yliopistoja ja helsinkiläisiä kahviloita.

Outilla oli toki perustelut. Suomi tarvitsee asiantuntijoiden mukaan työperäistä maahanmuuttoa, ja töihin on saatava myös ne, joiden suomi ei ole täydellistä. Tästä on vaikea olla eri mieltä. Takavuosina puutteellinen suomen kielen taito tai jopa puheen korostus saattoivat sulkea työmarkkinoiden ovet. Niin voi käydä vieläkin, ja jo ulkomaalainen nimi voi haitata työnhakua – kielitaidon tai syntyperäisen suomalaisuuden kohtuuton korostaminen on aiheuttanut inhimillistä kärsimystä. On vähintäänkin reilua, että täydellistä suomen kielen taitoa ei vaadita sellaisiin töihin, joissa sitä ei tarvita. On hyväksyttävä se, että suomea on työelämässäkin monenlaista. 

Erilaisten suomen kielien salliminen ei kuitenkaan voi tarkoittaa, että päästämme irti hyvästä kielestä. Päinvastoin: kun yhä useamman äidinkieli on muu kuin suomi, on esimerkiksi viranomaisten tekstien oltava entistä parempia. Kun lukijat eivät ole harjaantuneita lukemaan vaativaa erikoiskieltä – sellaista, jota virkakielikin pahimmillaan on – pitää viranomaisten toimia. Jos jätämme vastuun lukijalle, yhä suurempi osa ei ymmärrä lukemaansa. Kun kieli vieraannuttaa, ei kansalainen pysty hoitamaan omia asioitaan, hakemaan Kelan etuuksia, seuraamaan yhteiskunnallista keskustelua, vaikuttamaan ympäröivään maailmaan. Ymmärrettävä kieli on lopulta demokratiankin tae.

Tämä työ on tehtävä nimenomaan suomeksi, ei englanniksi: lingua franca on Suomessa suomi. Kaikki maahanmuuttajat eivät puhu englantia, eikä meidän pidä antaa sen viedä tilaa siltä kieleltä, joka on virallinen kieli ainoastaan täällä meillä. Jos me suomen puhujat emme vaali omaa kieltämme, kukaan muukaan ei sitä tee. Jos laiskottelemme tässä, on todellinen vaara, että menetämme sen yhteisen kielen, jota voi käyttää kaikilla elämänaloilla tieteestä teknologiaan ja virastoista päiväkotien pihoille. Selkeä suomen kieli, tarvittaessa selkokieli, on huomattavasti englantia parempi yhteinen pohja Suomessa asuville.

Kun sallimme kaikenlaiset suomen kielet työelämässä, onkin entistä tärkeämpää ymmärtää tekstityön merkitys. Tekstit eivät ole sivutuotteita, jotka syntyvät itsestään. Esimerkiksi hallinto toimii lähes kokonaan tekstien varassa, ja kun tekstien tekijä- ja lukijajoukko moninaistuu, ei tekstien tekemistä voi pitää sillä tavoin itsestäänselvyytenä kuin tähän asti. Tekstejä tekemään tarvitaan sekä ne, joiden suomi ei ole täydellistä, että ne, joille hyvä kieli on ammatti ja erikoisosaamisala.

Siitä että tarvitsemme lisää huonoa suomen kieltä, seuraa siis myös se, että tarvitsemme lisää hyvää suomen kieltä.

Essi Lehtinen