Aika opetella lukemaan uudestaan

Alan tuntea outoa levottomuutta vähintään 15 minuutin välein. Tämä tapahtuu tilanteesta riippumatta. Saatan olla kokouksessa, ajamassa, leikkimässä lasten kanssa tai tekemässä keskittymistä vaativaa luovaa työtä. Mieleeni hiipii voimakas, käytännössä vastustamaton, halu hipaista älylaitettani. Jotain on siellä tapahtumassa, jotain olen unohtanut tarkistaa, joku on laittamassa minulle viestiä. Minun on ihan pakko varmistaa ja vain pikaisesti vilkaista. Usein se pelkkä kosketuskin helpottaa, huolet ovat hetkeksi hallussa – ainakin seuraavaksi varttitunniksi. Kun tulee ilta, odotan miltei pakonomaisesti hetkeä, jolloin saan olla ihan vain kaksistaan algoritmieni kanssa tavalla, josta ei tarvitse kenellekään kertoa. Totta puhuen en varmasti siihen pystyisikään. Sillä vaeltelusta stoorien, videoiden, postausten ja meemien maailmasta ei juuri tiedostavaa muistijälkeä jää. Hyvältä se silti tuntuu ja lisää sitä aina halajaa. Tunnustan ja tunnistan – olen väkevästi riippuvainen älypuhelimestani! Asia ei todellakaan ole kontrollissani. En edes kuvittele pystyväni lopettamaan omalla päätökselläni. Olen Tauno ja olen näyttöriippuvainen.

Ammattini puolesta olen jonkin verran lukenut jatkuvan digitaalisen läsnäolon vaikutusta aivoihin ja ihmisten kyvykkyyteen ajatella ja tehdä vaativaa asiantuntijatyötä. Tutkimukset ovat sangen yksimielisiä siitä, että sovellusten sirpaleinen ja hektinen maailma on pahaksi ainakin älykkyydelle, omalle unelle sekä henkiselle hyvinvoinnille. Etenkin tämä pahoinvointi on tutkijoiden mukaan aito pandemia. Elämme aikaa, jolloin olemme surullisempia ja masentuneempia kuin koskaan ennen, vaikka näemme ennennäkemättömän kauniita kuvia ja videoita jatkuvasti. Minua suojelee vähän ikäni ja vanhanaikainen koulutukseni. Pinnistäen pystyn edelleen uskottelemaan itselleni, ettei toisten elämä kuvista huolimatta ole paljon omaani parempaa ja että oma kehoni on ihan ok. Tai äh – enpä tiedä!

Valmennan muita asiantuntijoita löytämään keinoja omaan tuottavuuteensa. Ensimmäinen keino on jättää kaikki häiriötekijät pois keskittymistä vaativissa työtehtävissä sekä suojella omaa työtä keskeytyksiltä (esim. viestien merkkiääniltä). Elän myös osittain kuten opetan. Tätä kirjoittaessani en ole vielä kertaakaan katsonut sähköpostiani, Instagramia tai Facebookia. Tiedän sen, koska hipaistuani laitettani pari kertaa, ei siellä ollut ainuttakaan ilmoitusta, joka olisi pitänyt tsekata.

Samalla olen myös huolestunut isä, joka riitelee lastensa kanssa jatkuvasti ruutuajasta ja kantaa murhetta siitä, mitä siellä ruudun sisällä heille tapahtuu. Vaikka tietysti pitäisi olla vielä huolestuneempi, mitä heidän aivoilleen ruutuaikana tapahtuu. Tunnustan ja tunnistan, taistelu on tälläkin saralla osittain hävitty.

Mitä ihmettä sitten tehdä? Eihän tällainen voivottelu käy! Kävisikö ratkaisuksi anonyymit älypuhelinriippuvaiset? Varmaan siitä löytyy jokin hyvä Facebook-ryhmä, johon voisi liittyä. Täytyy illalla tarkistaa. Mieleen tulee toinenkin vaihtoehto: edessä orastava kesäloma. Sehän on meille työelämän aikuisille vähän sama kuin uuden vuoden lupaus nuorille. Kesällä voin laittaa kaiken kuntoon. Elokuun puoliväliin mennessä saan riippuvuuteni hallintaan. Ehkä pystyn aloittamaan opettelemalla lukemaan uudelleen. Varmasti kannattaisi!

Kirjoittaja

Tauno Taajamaa

Tauno Taajamaa toimii liiketoimintajohtajana MIFissä ja vastaa johtamisen, kansainvälistymisen ja viestinnän koulutuksista. Valmentamisen erityisosaamisalueina mm. johtoryhmän kehittäminen ja vaativa henkilöstötyö.

Lue lisää